Ahola-Valo taidekasvattajana
Taidekasvatuksen näkökulmasta Aleksanteri Ahola-Valon elämäntyö tarjoaa kiinnostavia vastauksia keskeiseen kysymykseen: miten taide ja kasvatus liittyvät toisiinsa? Ahola-Valon kohdalla on mielekästä puhua ensisijaisesti kuvasta ja kuvataidekasvatuksesta laajemmin käsitettävän taidekasvatuksen sijaan.
Ahola-Valo ei itse ollut kuvataidekasvattaja tai piirustuksen opettaja siten kuin niistä tavataan ajatella, luokassa kuvia näyttävänä ja teettävänä opettajahahmona, vaan pikemminkin eräänlainen kuvataidekasvatuksen päämäärää osoittava esikuva. Taiteen ja kasvatuksen yhteys tuleekin Ahola-Valon tapauksessa parhaiten esiin, jos tarkastellaan koko hänen persoonaansa ja elämätarinaansa taidekasvatuksellisina projekteina.
Taide ja kuvat kasvattamisen välineinä
Ahola-Valo piti tärkeänä taiteen valistavaa tehtävää. Hänellä oli tapana pitää niin sanottuja opinnollisia taidenäyttelyitä sekä puhua myös muiden taidenäyttelyidensä yhteydessä töistään ja niiden esittämistä teemoista: toisaalta terveistä elämäntavoista ja tulevaisuuden paremmasta ihmisestä, toisaalta inhimillisen typeryyden historiasta sotineen ja sukupolvelta seuraavalle perityvine elämäntapoineen.
Hänen taiteensa edusti ”symbolista realismia”, joka oli hänen itse kehittämänsä taiteen kategoria. Karkeasti pelkistettynä tämä tarkoitti sosiaalisen realismin ja symbolisten ilmaisutapojen yhdistämistä. Ahola-Valo esitti symbolien avulla havaitsemiaan ”näkymättömiä” asioita, kuten esimerkiksi jonkun, johonkin tapahtumaan liittyneen, henkilön ajatus- ja arvomaailman (Ks. Hei Neiti! 1930).
Taide ja kuvien tekeminen osana itsekasvatusta
Ahola-Valon taide liittyi läheisesti hänen kehittämäänsä ihmisen kehitystieteeseen ja erityisesti siihen liittyviin itsekasvatuksen periaatteisiin. Lapsuuden päiväkirjoista lähtien kuvien tekeminen oli Ahola-Valolle tärkeää, toisaalta tapahtumien muistamisen, ja toisaalta elettyjen kokemusten arvioinnin kannalta. Näistä kuvan tekemisen tavoista on lukuisia hyviä esimerkkejä Koulupojan päiväkirja -sarjassa. Kokemustensa muistamisen ja arvottamisen lisäksi Ahola-Valo loi mielikuvituksestaan tulevaisuusvisioita, joita kohden hän halusi elämässään pyrkiä.
Nykyaikaiselle taidekasvatukselle Aleksanteri Ahola-Valon elämäntyö antaa mallikertomuksen erään ihmiseksi tulemisen projektin toteutumisesta. Ahola-Valon tapauksessa taide on olennaisessa osassa kasvun tapahtumia ja siten myös ihmiseksi tulemista. Kasvatuksen kautta tapahtuvaa muutosta Ahola-Valo kutsui kehitykseksi. Ahola-Valo suhtautui kehityksen mahdollisuuteen ajalleen ominaiseen tapaan optimistisesti ja hän piti kasvatusta olennaisena ehtona kehittyvän paremman ihmisen toteutumiselle.
Ahola-Valon ”itsekasvatustaiteessa” on kysymys elämisen taidosta, siitä kuinka ihminen voi tulla tietoiseksi omasta elämästään, katsoa paljastuvaa totuutta suoraan ja omaksua keinoja tietoisen muutoksen toteuttamiseksi. Taide oli yksi tällainen keino.
Aleksanteri Ahola-Valo halusi olla esikuva ja näyttää, että erilaisista kriiseistä, joita nykyään tavataan kutsua ”kasvun paikoiksi” voi selvitä. Näin ajateltuina ne voivat toimia mahdollisuuksina, pikemminkin kuin elämää estävinä ja elämäniloa varjostavina tapahtumina.
Jouni Kiiskinen 9.12.2013
Jouni Kiiskisen väitöskirjan Ahola-Valosta taidekasvattajana Visuaalinen tie arvoelämään. Ahola-Valon itsekasvatusmenetelmä ja etiikka voi lukea ja itselleen tulostaa osoitteesta: http://www.taik.fi/kirjakauppa/ ( itse kirja löytyy väitöskirjat-osiossa ja tiedosto pdf-osiossa)